Aurinkokello on poeettinen tutkimusretki muistamisen eri traditioihin, muistin mysteeriin. Muodoltaan se on yhtä hybridimäinen kuin muisti itse. Aurinkokello louhii ajallisuuden kerroksia epäajanmukaisuuksien kautta. Se tarkastelee muistin sukulaisuutta myyteille, kuvitelmille ja alitajunnalle liikkumalla historiallisissa maisemissa sekä kartoittamalla temporaalisuuden ulkoisia ja sisäisiä ominaisuuksia. Ijäksen kolmas runokokoelma aistii matkalla olemisen tiivistynyttä aikaa ja käy dialogia muistia pohtineiden ajattelijoiden kanssa. Se on eräänlainen kapina- ja kriisirituaali, joka taivuttaa lineaarista aikakäsitystä kohti syklisyyttä ja subjektiivista kestoa. Kesto viittaa sekä materiaan että aikaan. Siihen jatkuvaan liikkeeseen, jossa muistava mielemme on. Ijäs kirjoittaa lumoavan taitavasti ja upottavasti siitä, kuinka hahmottaa muistin luonne sortumatta muisteluun. Siitä, mikä on unohduksen ja muistin suhde, millaista muistin murrosta elämme teknologian ja neurotieteen aikakaudella.