"Armas, autuas hetki on tää!"

KOIVIKOSSA-kirja kokoaa yhteen runoteokset KOIVIKOSSA (1893) ja KOIVIKOSSA 2 (1899). Niissä pääsee ääneen aikansa suuri harvinaisuus: oman säetaidekokoelmansa laatinut suomalainen nainen.

Hätäisesti katsoen muuta poikkeuksellista ei sitten tapahdukaan. Runot näyttävät perinnettäkin perinteisemmiltä, eikä yksilöllisen ilmaisevuuden vaade tai normi vaikuta niihin vielä yltäneen. Tarkemmin lukien alkaa erottua kirjailijan erityinen poljento ja ilmeikäs tapa käsitellä teemojaan.

Tekstit kertovat Suomesta ja sen merkkihahmoista, kodista ja luonnosta, kärsimyksestä ja rakkaudesta, uskonnosta ja mietiskelystä sekä yhteiskunnan rakentamisesta. Minä tiedostaa, että eletään "rientojen, yhdistysten" ja "liittojen" aikakautta, joka vaatii sekä yhteistyötä että yksilöiden intoa. Riehuipa ankarin halla tai yöpakkanen, "ei yhteistunto jäädy".