Jos on kumonnut yhden kirouksen, osaako automaattisesti kumota toisenkin? Tätä joutuvat miettimään Anna ja Lassi tässä Heskilian perilliset -sarjan toisessa, itsenäisessä osassa, jossa Heskilia on uudenlaisen, oudon uhan edessä: mikään ei tunnu juurtuvan kunnolla. Taivaalla lentelee heinää ja viljaryppäitä, ja kaukana Alkusaarella kaatuilevat jo Heskilian vanhimmat puutkin, ne, jotka pitävät valtakuntaa paikallaan. Kaiken takana täytyy olla Juoniuksen laatima kirous, se alkaa olla selvää, mutta miten se puretaan? Tällä kertaa ohjeet ovat, jos mahdollista, aiempaakin kummallisempia: Anna ja Lassin tehtävänä on kiinnittää Heskilian juuret uudelleen. Jotenkin asiaan liittyvät kultainen höyhen ja vanha puinen soutuvene, mutta miten, se on Juurtensitojan ja Souturin itse selvitettävä.
Eikö sankarointi ollut kuin vaikka polkupyörällä ajo, että kun sen kerran oppi, sitä ei unohtanut koskaan? Ja että kun oli ensin ajanut kolme metriä, viisi metriä oli paljon helpompi, ja kilometrin jälkeen kolme ei tuntunut enää niin uuvuttavalta kuin ensimmäisellä kerralla? Vai oliko sankarillinen toiminta sittenkin kuin kielitaito: ruostui käytön puutteessa?