Kun pahuus vyöryy esiin, haluaisimme ajatella muuta ja toivoa parasta. Toivon tähden on kuitenkin välttämätöntä katsoa pahuutta suoraan kasvoihin. Kun naamiot ovat pudonneet, näkyvillä ovat kasvot - ihmisen kasvot.
Pahuus ei ole jäänyt historiaan, se piileskelee kuin käärme kolossaan ja etsii tilaisuutta nostaa päätään sanoissamme ja teoissamme. Vasta tätä ihmisen todellisuutta vasten on mahdollista tavoittaa toivo, jota mikään pimeys ei voi tukahduttaa.

Mitä syvemmin ihminen tulee tietoiseksi pimeydestä itsessään, sitä kirkkaammin hän näkee toivon, joka läpäisee ihmisen varjon. Toivo ei ole olosuhteiden eikä aikakausien vanki, vaan siinä kuuluu toisen maailman ääni.

Viha väkivaltaa ja vääryyttä kohtaan on ymmärrettävää. Toivo kasvaa kuitenkin kyynelten kostuttamasta maasta. Surussa - ihmisen tähden ja ihmisen puolesta - on parantava voima.